Yleisesti hoettu sanonta on, että sähkökitaran saundi lähtee soittajan sormista. Näin tietty on, mutta jotta joku kuulisi sen saundin, tarvitaan sormien ja kuulijan väliin konkreettista rautaa: kitara, piuha ja vahvistin noin ensi hätään. Lähdetäänpäs tutkimaan tota otsikon väitettä noin yleisellä tasolla.

Aloitetaan totuuksista

Totuus numero 1 : saundi lähtee sormista.
Totuus numero 2 : jotta kukaan kuulisi sen sormissa olevan saundin, tarvitaan vahvistin.
Totuus numero 3 (eli viimeinen varma totuus) : vahvistimissa on eroja. Loput onkin sit jo mielipideosastolla.

Seuraavassa mun fiilistelyitä asiasta

Mulle tärkeintä vahvistimessa on hyötysuhde. Sillä mä tarkoitan yhdistelmää dynamiikasta, erottelevuudesta ja kuuluvuudesta eli miten vahvistin toistaa eri saundeja ja eri volyymitasolla soitettuja juttuja livetilanteessa.

Vaikeasti selitettävä asia, sen myönnän. Varsinkin kun sille ei tunnu olevan mitään selkeää teoreettista pohjaa.

Mä yritän.

Jotkut städärit kuulostaa kaupassa tai treenistilassa yksin soitettuna timantilta, mutta annas olla, kun meet keikalle. Yllättäen se komee saundi, joka sun sormista lähtee – se ei kuulu mihinkään. Ja kun väännät lujempaa, se oikee saundi ei vieläkään kuulu, tulee vaan epämääräistä huttua ja miksaaja kattoo vähän alta kulmien et ”mitäs jos laittasit pikkasen pienemmälle”.

Sit on niitä styrkkareita, joissa on se yks hyvä saundi, joka erottuu. Joskus se on komppisaundi, joskus soolosaundi, joskus jonkun biisin nimenomainen saundi. Mutta homma ei oo mitenkään hallussa, kokonaisuus soittamisessa tuntuu karkaavan käsistä ja lopputulos on laiha fiilis kotimatkalla.

Feedbackin hallinta, kompin atakki ja iskevyys, sointujen jykevyys ja äänialojen balanssi ; yleensä ottaen juuri se yhteys, joka aivoista ja sydämestä lähtee sormien kautta kitaraan ja tuottaa sen ”saundin”, joka jokaisella soittajalla on omanlaisensa – näitä juttuja mä etsin vahvistimesta.

Liika monimutkaisuus on pahasta

”I like simple things, because difficult things are too difficult”

Tää Forsmanin Affen vanha hokema toimii nimenomaan kitaravahvistimissa. Monimutkaisesti toimivia useita eri kanavia, graafisia taajuuskorjaimia, parametristä ekvalisointia, digitaalinäyttöjä, pieniä kytkimiä, liikaa nappuloita – ei hyvä. Siinä vaan eksyy eri mahdollisuuksien viidakkoon ja unohtaa perusasian eli musiikin. Koska periaatteessahan vola ja tone riittää. (Billy Gibbonsin styrkkareissa ei oo niitäkään.)

Lisäksi haluan soittotilanteen olevan sellainen, että en joudu kesken biisien tanssimaan erilaisten munuaisten ja surffilautojen päällä. Kitaran volapotikka on mulle erittäin tärkeä efektinappula – tonepotikan ohella.

Signaalireitissä on oltava headroomia sen verran, että dynamiikkaa voi hallita. Ja sen verran boostia, että saundin laulavuus on sormien eikä varpaiden päässä.

Valhöllissä mua alunperin pelotti tieto siitä, että se on vaan 18 wattia, kaks EL84:sta päätepuolella. Mä kun oon tottunu neljään 6L6:seen tai 7027:aan ja varsinkin noissa jälkimmäisissä sitä puhdasta raakaa tehoa on riittämiin – kysy vaik Ranelta.

Ja se on mulla aina ollu se styrkkarin tärkein luonne : äänen vahvistaminen juuri sellaisena kuin ääni soittajan mielessä ja sormissa syntyy.

Etuastehan kaikissa nykyvehkeissä on melkein aina toi 12AX7. Sitä kun liikaa luukuttaa, homma saattaa puuroutua just sillä tavoin ikävästi, että kimppasoitossa ei sitä komeeta laulavaa saundia saakaan erottumaan. Liika yliohjaus vie tehoa loppusaundista.

Tää on ollu mulla tilanne monissa koneissa. Senpä vuoksi oon pitkään käyttäny FuzzFace -tyypistä futsia yhdistettynä Klon Centaur -tyyppiseen kompuraan ihan perussaundin aikaansaamiseksi. Vahvistin on siellä perässä sit tuomassa tehoa eli tekemässä tärkeintä työtään, äänen vahvistusta. Tällä setapilla hallinta on sormien päissä ja kitaran volapotikassa.

Mutta sit tää Valhöll pääsi yllättämään mut ihan totaalisesti

Yritän avata kokemusta.

Siinä on etuaste jaettu kahtia eli on treble vola ja bass vola erikseen, rinnakkain. Siis jo etuasteessa. Ja sen jälkeen tarpeeksi toimiva ja erotteleva toneosasto eli treble, middle ja bass -säädöt. Ja tietysti master vola lopussa.

Näillä nappuloilla mä saan itelleni säädettyä sellasen herkkyyden ja dynamiikan, että FuzzFace ja Klon ei enää oo koko ajan välttämättömiä.

Joissain vehkeissä on säädöt sitä varten, että löytäis sen ainoan hyvän – tai ainakin itselle sopivan – saundin, joka just siitä styrkkarista lähtee. Jatkuvaa hanojen säätöä, eikä silti tunnu osuvan kovinkaan usein kohdalleen.

Valhöllissä tilanne on oikeastaan päinvastainen. Väännät nappulat mihin asentoon tahansa, niin saundi on herkullinen. Elikkä jos nyt vaikka haluais lisätä yläpäätä niin ei millään viittis koskea nappuloihin, ku se just nyt kuitenkin saundaa niin vitun hyvältä.

Ainoastaan Mad Professor -styrkkareissa oon löytäny samanlaisen ominaisuuden. Hyvää kotimaista tuotantoa nekin.

On todella hämmästyttävää, miten paljon tuo kahtia jaettu etunen auttaa just siihen laulavuuden, atakin ja puhtaan voiman hallintaan. Ja jos sitä yliohjausta haluaa lisätä, ei tarvitse ahtaa näitäkään putkia ylikuumiksi sillä jalkakytkimen polkaisun päässä on vielä yksi erillinen 12AX7 omalla volasäädöllään. Lisää höpinää tötteröön vailla pelkoa puuroutumisesta.

Ja extrana on vielä kolme eri sisäänmenoherkkyyttä – vähän kuin olis skebassa volapotikka joka menee yhteentoista. Ja sehän on mannaa meille herkuttelijoille, jotka tykätään säädellä soundia kitarasta suoraan. Siis tonea ja volaa hyödyntäen. Tää ominaisuus myös jalkakytkimen hallittavissa.

Valhöllissä lopultakin ihmeellisintä mulle on se, että se 18W riittää joka paikassa. Isommilla estradeilla käytän lisäkaappina yhtä kakstoistatuumasta, jos siltä tuntuu. Tosin jostain syystä toi Valhöllin oma aukinainen ämyrikotelo on yleensä riittävä. Siinä on samanlainen kaikenkattava kuuluvuus, johon ekaa kertaa törmäsin joskus 80-luvulla, kun MesaBoogiet tuli maisemiin.

Eikä millään muotoa pidä unohtaa tän vehkeen puhdasta, ahtaamatonta toistoa. Siis sellasta laaja-alaista lämmintä suoraa saundia, jota esim koppakitaroilla on nautinnollista soittaa. Wes Montgomeryt ja Barney Kesselit toimii tällä siinä missä vanhoilla Gibsonin städäreilläkin. Lämpö ja erottelevuus, ne on koko ajan olemassa. Ja jopa ihan puhevolyymeillä.

Cocktailbailut kerrostaloasunnossa, kontrabasso ja vispilät ; ihan superia tällä masiinalla.

Nää seuraavat erikoisominaisuudet on vielä merkittävä lisä tähän pakettiin :

• Lisäkaappi 4, 8 ja 16 Ohmia. Oman kajarin on/off-kytkin.
• Slave-ulostulo, jota voi ajaa kaikilla kajariasetuksilla eli mykkänä, omalla kovaäänisellä ja/tai lisäkaapilla.

Huippua

Ja kaiken lisäksi, vaikka koneesta saa täsmälliseti toimivan ja dynamiikaltaan laajaa vaihtelua kestävän musikaalisen saundin, se kestää efektejä menemättä ihan kuralle, tukkoon tai päreiksi. Erottelevuus säilyy, vaikka puristusta ja/tai erilaista avaruusefektiä tunkisit kuinka joukkoon. Ihan ku siellä olis sisällä paljon tavallista leveemmät väylät saundien kulkea kohti ämyreitä ja ihmismieliä, sydämiä.

Kaiken kaikkiaan tää on vahvistin, jolla pärjää joka paikassa ja joka tilanteessa. Roudausystävällinen, tehoonsa nähden ultrakevyt ja niin pieni, että menee vaikka fillarin tavaratelineeseen. Ku nykypäivänä ei oo enää joka keikalla roudareita mukana kantamassa rantasaunoja stagelle. Eli helppo kantaa myös sinne kattopenthousen jetsetbailuihin – siis sinne, missä liksat on suolasia ja jengi mageeta.

Mä en oo juurikaan elämäni aikana suositellut mitään kaupallista tuotetta. Tää on eka kerta ja siihen on syynsä.

Ja jos se syy ei tästä selvinny, sun pitää varmaan käydä kokeilemassa.

– JUKKA ORMA

Valhöll CC18 -vahvistin on myynnissä ja testattavissa
Viking Music’in myymälässä, Vuorikatu 22, Kuopio.
Vahvistimen voit ostaa myös verkkokaupasta: